Puoltoista viikkoa sitten lähdin juoksulenkille koirani kanssa. Aurinko paistoi, ilma oli raikas, kuulokkeissa hyvä musiikki ja juoksu rullasi kuin unessa, ihan itsestään.
Kunnes tiessä oli pienen pieni kuoppa. Siihen astuin, nilkka taittui ensin ulkosyrjälle ja sitten vielä sisään. Tuska aivan kauhea, itkin ja kiroilin. Kaikenlisäksi olin keskellä peltoja, pienen pienellä peltotiellä. Jouduin soittaa äitini pelastamaan, itkien kuin pikkutyttö.
Seuraavana päivänä työterveyteen. Jalka paisueena kuin pullataikina, sinimustana ja kipeänä. Ensin vemppaa maanantaihin. Maanantain uudessa lääkärissä turvotusta oli edelleen niin paljon, ettei värttinäluu tuntunut turvotuksen läpi. Saikkua viikko loppuu.
Outoa olla saikulla, kun ei ole kipeä olo. Siis silleen, kun yleensä on sairaslomalla vaikka kuumeen tai oksennustaudin takia. Nyt pää toimii mutta jalka ei.
Töissä on ihan hirveä kiire kuulemma. Työkaverini painavat ylitöitä, menevät kuulemma lauantainakin. Ensiviikolle on töitä 200h. Kolmelle naiselle.
Jospa ne nyt huomaisivat, että mä oon tarpeellinen palikka tossa yhtälössä ja pidemmänkin sopimuksen arvoinen.
Niin joo. Viimeksi sopimusta jatkettiin taas kuukaudella ja se kestää nyt kesäkuun 12pvään saakka. Hurraaa.
